Kehtaanko edes kysyä?
Milloin olet viimeksi lähtenyt mustikkaan, lenkille tai kirjastoon ja miettinyt, että olisi kiva jakaa tämä pieni, ihan arkinen hetki elämästä jonkun kanssa, mutta menit silti yksin? Ajattelitko, ettei kenelläkään kuitenkaan ole aikaa; että kaikkien elämä on jo ilman sinuakin tupaten täynnä ystäviä, perhettä, harrastuksia, työkiireitä? Milloin viimeksi päätit, ettet kehtaa nyt häiritä?
Entä milloin kohtasit eksyneen oloisen ihmisen kaupungilla tai sairaalassa tai junassa, ja mietit, tarvitsisiko toinen ehkä apua? Kysyitkö, voitko auttaa, vai odotitko, että hän sitten kysyy, jos oikeasti tarvitsee? Ehkä et halunnut tyrkyttää apuasi, mutta toivoit, että toinen aistisi, että olet käytettävissä. Katsoit ja hymyilit, mutta et ottanut kontaktia? Niin minä usein teen. En halua häiritä, vaan toivon, että toinen uskaltaisi häiritä minua.
Väistämme varmuuden vuoksi.
Minä teen myös niin, että ajattelen kaukaisia ystäviäni ja pitkien hiljaisuuksien päässä olevia vanhoja tuttuja ja mietin, mitä niille kuuluu, mutta pelkään olevani vaivaksi, jos soitan tai laitan viestin. Minä jätän ihmiset varmuuden vuoksi rauhaan, koska uskon, että niillä on kiire.
Ja minut jätetään varmuuden vuoksi rauhaan, koska minun elämäni ihmiset uskovat, että minulla on kiire.
Meillä ei kaikilla ole koko ajan niin kiire.
Elämän sirkuksessa on hetkiä, jolloin jokainen lisärasti ja harha-askel uhkaa romahduttaa korttitalon. Niitä tilanteita varten on kehitetty vastamelukuulokkeet, puhelimen mykistysominaisuus ja lukitut ovet. Olemme keksineet itsepalvelukassat, verkkoasioinnin ja aurinkolasit, jotta voisimme välttää kontaktia ja olla rauhassa. Asiattomilta pääsy kielletty!
Mutta mitä sitten, kun onkin valmis olemaan läsnä? Mitä voi tehdä silloin, kun juuri nyt olisi hyvä hetki vaihtaa muutama sana vastapäätä istuvan kanssa, kurottaa vanhuksen puolesta ylähyllylle tai tarttua ystävän spontaaniin kahvikutsuun?
Jos sinulla ei koskaan ole sellaisia hetkiä, niin olen tosi pahoillani. Kyllä se siitä! Useimmilla silti on, ja useimpia meistä voisi ihan hyvin joskus häiritä. Monet meistä toivovat, että edes joku häiritsisi. Meillä ei vain ole samalla tavoin välineitä sen osoittamiseen kuin yksityisyyden tarpeesta viestimiseen.
Saa häiritä!
Ihmiset ovat olemassa toisiaan varten, vaikka joskus sitä on noloa myöntää. On vaikea osoittaa olevansa ihminen: sosiaalinen ja tarvitseva olento, jolle lajitoveri on elinehto eikä häiriä. Minä tiedän, etten ole ainoa, joka kuvittelee olevansa ulkopuolinen ja unohdettu. En ole ainoa, joka kokee itsensä joskus turhaksi ja yksinäiseksi ja sielun pitkässä sunnuntai-iltapäivässä toivoo, että joku häiritsisi edes vähän. Meitä on Suomessa miljoona ja maailmalla lisää, jos se ei riitä.
Kokeillaanko tällaista: osoitetaan olevamme käytettävissä, vaikka ei jaksettaisi tai uskallettaisi itse tehdä aloitetta?
T: Niina
niina@saahairita.fi